Elämäni oivallukset -juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.
PELKO
”Tunteita ei pitäisi padota”
”Olen oivaltanut itsestäni ja sukuni kokemuksista paljon vasta nyt tänä vuonna lukiessani äänikirjaksi kirjoittamaani Surun suitsima suku -kirjaa. Se ollut vaativa, mutta antoisa työrupeama.
Pintaan on samalla noussut se, miten olen elämäni eri käänteistä selvinnyt ja miten paljon surua on jäänyt sisälleni.
Elämääni vaikutti ratkaisevasti vanhempieni ero, kun olin yksitoistavuotias. En saanut aluksi tavata isääni Johannesta, ja hän kuoli vain 56-vuotiaana. Isän ikävä on vaikuttanut miessuhteisiini esimerkiksi hylkäämisen pelkona. Eihän se voinut olla jättämättä jälkiä, että isä ei ollut läsnä lapsuudessa.
KOLMIKKO. ”Minä olen vasemmalla, edessä pikkuveljeni Pertti, oikealla isosiskoni Inkeri. Mistähän merimiesmuoti tuli aikoinaan lasten vaatteisiin?”
Myös vuosia sitten kirjoittamani Saa siinä monena olla -omaelämäkerta aukaisi minussa solmuja, joita en ollut tunnistanut.
Kirjoittaessa kätketytkin tunteet paljastuivat ja löysin sellaista, mitä en osannut edes aavistaa. Tunteitaan ei pitäisi padota sisälleen.”
NAISEN MALLI
”Rohkeus ja huumorintaju kantavat”
”Äidilläni Helmillä oli vaikeat vaihdevuodet, ja hänen mielialansa heittelehtivät laidasta laitaan. Hän teki tehtaassa raskasta kolmivuorotyötä ja oli myös fyysisesti rasittunut.
Emme siskoni Inkerin kanssa kestäneet tilannetta ja lähdimme pois kotoa heti, kun se oli mahdollista. Emme tavanneet äitiä vuoteen. Olin 17-vuotias, sisko minua vuoden vanhempi.
Vaikka äidilläni oli vaikeaa, sain häneltä vahvan naisen mallin. Hän oli helvetin rohkea ja huumorintajuinen nainen. Ne ovat kantavia voimia vaikeissakin elämäntilanteissa.
ÄITI JA TYTÖT. ”1950-luvulla naisilla piti olla permanentti, niin myös äidillä, siskollani ja minulla!”
Mallia sain myös kahden ystäväni äideiltä. Toinen heistä oli äärimmäisen siisti ja rauhallinen, ja heidän kotonaan oli kaikki kunnossa toisin kuin meillä. Toinen äideistä omisti kemikaliokaupan, ja hän oli minulle naisellisen naisen malli.
Nuori tyttö hakee mallia monesta suunnasta.
Lapsuudenperheeni hajottua minulle ei ollut mitään perheen mallia.”
SUKU
”Omat juuret ovat tärkeitä”
”Aloitin isäni suvun tutkimisen Kansallisarkiston ja Työväenarkiston tutkijasaleista. Onneksi arkistot ovat nykyään digitalisoitu. Olen teknisesti kömpelö, mutta onneksi on heitä, jotka osaavat auttaa.
Arkistoista selvisi paljon sellaista, mitä en ollut tiennyt ja mistä ei ollut puhuttu. Isänisäni loikkasi Venäjälle sisällissodan jälkeen ja toimi siellä Tsekan eli Neuvosto-Venäjän salaisen poliisin hommissa. Siellä hänet tappoi rikollinen.
Äitini vanhemmat olivat kuolleet jo kauan ennen minua. Minulla ei ollutkaan sitten muita isovanhempia kuin isäni äiti, mummo, joka ei ollut mitenkään lämminhenkinen ihminen. Nyt kun tiedän hänen elämästään enemmän, ymmärrän, miksi hän oli sellainen kuin oli. Hän oli elänyt kovan elämän.
Lapsuuteni tarinoissa tärkeä henkilö oli Inkeristä kotoisin ollut runonlaulaja Larin Paraske. Isäni oli suorassa sukulinjassa hänen jälkeläisiään, tyttären pojanpoika.
Hänen syntymästään on pian kaksi sataa vuotta ja olen nyt innostunut tutkimaan häntä ja pakerran hänestä kirjaa. On tärkeää selvittää, mikä hänestä kerrottu on totta, mikä ei.
Motiivini kirjoittaa on uteliaisuuteni ja haluni tietää, ja se, että tyttäreni Karoliina saa tietää, keitä me olemme. Omat juuret ovat tärkeitä, eikä niiden merkitystä ymmärrä nuorempana. Ei nuorena osaa edes kysyä.”
ÄITIYS
”Syyllisyys on turha tunne”
”Minulla on suureksi onnekseni tyttäreni Karoliina. Ehkä olen tehnyt elämässäni paljon pahaa, mutta jos jotain kadun, niin sitä, etten tehnyt muita lapsia. Se olisi ollut Karoliinan kannalta tärkeää.
Olin 29-vuotias, kun tulin töihin Helsinkiin ja ajatus lapsesta oli mielessäni – olinhan jo sen ikäinen! Isääkään ei ollut vielä siinä vaiheessa tiedossa. Sitten tapasin näyttelijä Kari Franckin, josta tuli mieheni ja saimme Karoliinan.
Olin elänyt pitkään itsellistä elämää sinkkuna, ja olin äitinä aluksi pelokas. Pelkäsin, että vauva putoaa sylistäni ja osaanko hoitaa häntä oikein. Onni oli samassa talossa asunut siskoni, joka auttoi minua paljon. Olin äitiyslomalla neljä kuukautta.
MÖKKIELÄMÄÄ. ”Parasta ovat nykyään hetket mökillä. Tässä olemme yhdessä tyttäreni Karoliinan kanssa. Kuvassa myös hänen koiransa Sandi ja Tinka.”
Olen myöhemmin tuntenut monien näyttelijäkollegoideni tavoin syyllisyyttä siitä, että olin niin kiinni töissä. Illat tosin saatoin olla kotona, koska työni Radioteatterissa oli säännöllistä päivätyötä. Syyllisyys on turha tunne. Ja miksi aina naiset puhuvat siitä – eivät miehet?
Syyllisyyden tunteista huolimatta minulla on ollut aina hyvä suhde Karoliinan kanssa ja olen syvästi onnellinen hänestä. Se, että saan rakastaa häntä, on tärkeää. Ja se, että saan rakkautta häneltä.”
KOHTAAMISIA
”Suunnannäyttäjät ovat tärkeitä”
”Lapsuudenperheeni keskimmäisenä lapsena hain huomiota olemalla hauska ja heittämällä kärrynpyöriä. Pääsin esiintymään jo varhain Lappeenrannan teatteriin. Ensin olin enkeli kulissimiehen hartioilla ja siitä etenin kärpässienen rooliin.
Teatterikouluun hain kahdesti, mutta en päässyt sisään ja lopetin pyrkimisen. Olin Tampereen Teatterissa pukijana ja sain sitä kautta pieniä rooleja.
Teatteripäivillä minua tultiin pyytämään näyttelijäksi Joensuun kaupunginteatteriin, jossa ohjaajana oli silloin Jouko Turkka. Hän oli minulle teatterikorkeakoulu, ihan paras koulu. Jokke oli ohjaajana vaativa ja suorastaan maanisen kiihkeä, mutta mitään ikävää en hänen kanssaan kokenut. Se, mitä hänen opetusmetodeistaan myöhemmin on kerrottu, oli erilaista aikaa kuin ne kolme vuotta hänen kanssaan Joensuussa. Olin nuori, eikä Jokkekaan vanha ollut. Hän kohteli minua hyvin ja auttoi minua löytämään tapani näytellä. Hänen ohjauksessaan me teimme silloin uudistavaa teatteria.
PÄÄROOLI. ”Rakkaudella Maire-elokuvan kuvauksissa ohjaaja Veikko Aaltonen opasti minua viisaasti.”
Toinen tärkeä ohjaaja urallani oli Veikko Aaltonen, joka ohjasi Rakkaudella Maire -elokuvan, josta sain pääosa-Jussin.
Tällaiset suunnannäyttäjät ja kohtaamiset elämässä ovat ensiarvoisen tärkeitä.”
MENESTYS
”Raha ei ole pääasia”
”Työ on osa identiteettiäni. En koskaan miettinyt edes sekunnin murto-osaa, että jäisin kotiin. Töitä piti tehdä tietenkin myös toimeentulon takia varsinkin silloin, kun ostimme Karoliinan saatuamme talon Käpylästä.
Joillekin raha ja näkyvä omaisuus ovat pääasia ja merkitsevät menestystä, minulle ei. Voin vilpittömästi sanoa, etten ole koskaan ajatellut menestystä. Minulle on tärkeää vain, että teen työni hyvin ja sen myötä olen saanut lisää töitä. Suhde rahaan muovautui jo köyhässä lapsuudessani, jolloin aina odotettiin tilipäivää. Nykyisin odotan eläkkeen maksupäivää.
ELÄKKEELLE 2004. ”Radioteatterista jäin eläkkeelle 60-vuotiaana. Sen jälkeen esitin yli kymmenen vuotta monologia Naisen 11 käskyä eli Shirley Valentine.”
Olin mukana sketsisarja Velipuolikuussa, ja sen suosion myötä sain julkisuutta, mitä en aikoinaan noteerannut. Vasta myöhemmin oli pakko myöntää, että siitähän tuli kulttimaineeseen noussut tv-ohjelma. Suurin ansio kuuluu ohjelman nuorille herroille, Pirkka-Pekka Peteliukselle ja Kari Heiskaselle. Ja tietenkin ohjaaja Kari Kyrönsepälle.
Biletin nuoruudessani jonkin verran, mutta siihen aikaan ei ollut kännyköitä eikä julkisuuteen levinnyt minusta mitään salaa räpsittyjä kännykkäkuvia. Olen saanut olla rauhassa julkisuudessa. Ehkä olen oppinut myös sen, ettei kaikkea tarvitse hölöttää ääneen. Tosin karjalainen vilkkaus ja puheliaisuus ovat osa luonnettani – ja suorapuheisuus, joka on perua äidiltäni.”
PARISUHDE
”On surullista syödä yksin”
”Olen ollut kolme kertaa naimisissa, olenhan vilkas ihminen! Kaikki puolisoni ovat jo edesmenneitä.
Olen tykännyt olla parisuhteessa, vaikka ne ovat olleet monimutkaisia kuten ihmissuhteet useimmiten ovat. Olen saanut rakastaa niillä kyvyillä, joita minulla on.
Kolmas mieheni Heikki kuoli vuonna 2017, ja minun on yhä vaikeaa olla itsekseni. Hänen sukunimensä on edelleen ulko-ovessani. Se on tärkeää minulle, ja uskon sen ilahduttavan hänen tyttäriään.
Eeva Litmanen on ollut naimisissa kolme kertaa ja pitää itseään parisuhdeihmisenä. Viimeisin puoliso menehtyi vuonna 2017. ”Minun on yhä vaikeaa olla itsekseni.”
On surullista syödä yksin. Minulle oli tärkeää jakaa puolisoni kanssa elämää, kaikkia tunteita, ajatuksia ja arkea. Nyt en voi keskustella kenenkään kanssa uutisista tai päivän tapahtumista. Toki minulla on ystäviä ja Karoliina, mutta eivät he ole läsnä jokapäiväisessä arjessani kuten Heikki oli.
Ostin koronakeväänä 2020 mökin Nummi-Pusulasta ja mietin usein, miten erilaista olisi istua kaksin kuin nyt yksin terassilla viinilasi kädessä. Ero on valtava, ei ole Heikkiä, jonka kanssa jakaisin hetken.
Olenko henkisesti riippuvainen muista? Ehkä olen, mutta onneksi minulla on perheessäni tyttäreni ja hänen puolisonsa.”
KUOLEMA
”Surua ei pidä kieltää”
”On kova paikka, kun hyvä parisuhde loppuu. Heikin kuolema ei ollut yllätys, koska hän oli sairastanut pitkään, mutta menetys oli valtava.
Kaikkein kauneinta suhteessa on, kun ihmiset saavat vanheta yhdessä. Näet toisen silmissä yhä sen nuoremman ihmisen, johon aikoinaan rakastuit ja jota rakastat yhä.
En kyennyt valmistautumaan Heikin kuolemaan, se oli osittain edessä olevan surun kieltämistä. Kuoleman jälkeen käsittelin surua terapiassa. Se auttoi valtavasti, enkä joutunut surussani loputtomasti rasittamaan ystäviäni.
1970-LUVULLA. ”Tulin Porin teatterista Helsinkiin vuonna 1973 ja aloitin pitkän urani Radioteatterissa.”
Sain terapeutilta viisaan lauseen: ’Nyt on näin – miehesi on kuollut.’ Silloin oivalsin syvällisesti suremisen ja luopumisen merkityksen. Surua ei pidä kieltää, sen on annettava tulla.
Olin pitkään myös kiukkuinen ja huusin suruani ääneen: ei mieheni ole missään taivaallisessa orkesterissa, hän on kuollut!
Suru muuttaa muotoaan, ja tilalle tulevat ikävä ja kaipaus. Ihmisen ikävä ei katoa, eikä hänen lämpönsä kaipuu.”
NAUTINNOT
”Hyvää punaviiniä ei korvaa mikään”
”Suuri ilonaihe on mökkini lammen rannalla. Se on ensimmäinen paikka, jossa en pelkää olla yksin. Ajan sinne aina tiettyä reittiä ja nautin kumpuilevasta eteläsuomalaisesta maisemasta.
Liikunta on suuri nautintoni, ja jos kyky liikkua vietäisiin minulta, olisi se pahin mahdollinen rankaisu. Asun Thalian Säätiön talossa, ja meillä on alhaalla jumppasali, jossa käyn muiden kanssa joraamassa. Kävelen paljon ja jumppaan. Välillä myös joogaan, ja tässä syksyssä on parasta joogamatka etelään.
Eeva on jäänyt virallisesti eläkkeelle jo yli 20 vuotta sitten, mutta tekee edelleen aktiivisesti töitä.
Välillä elvistelen sillä, ettei minulla ole mitään teko-osia. Vaikka eihän se mikään elvistelyn paikka ole, nivelrikolle ei voi mitään. Saan ja voin kuitenkin iloita siitä, että olen näin hyvässä kunnossa.
Siitä en pääse mihinkään, että punaviini on viineistä parasta. Lasillista hyvää punaviiniä ei korvaa mikään.”
Eeva Litmanen
Vuonna 1944 syntynyt näyttelijä. Tytär Karoliina avioliitosta näyttelijä Kari Franckin kanssa. Pitkä ura Radioteatterissa, muistetaan myös Velipuolikuu- ja Iltalypsy-tv-ohjelmista. Pääosa-Jussi Rakkaudella Maire -elokuvasta vuonna 2000. Mukana nyt Kämppis-tv-sarjan toisella kaudella. Äänikirja Surun suitsima suku ilmestyy marraskuussa. Ensi vuonna näyttelee Red Snow -kauhuelokuvassa.
