 |
EINO
MURTORINNE: KIRKON ULKOMAANAVUN KEHITYSLINJOJA
|
Luterilainen maailmanliitto perustettiin Lundissa Ruotsissa. Vaikutukset heijastuivat välittömästi myös Suomeen. Lundin kokous kehotti kaikkia jäsenkirkkojaan perustamaan oman kansalliskomi teansa. Arkkipiispa Aleksi Lehtonen lähetti pian kokouksen jälkeen syyskuussa 1947 Luterilaisen maailmanliiton päämajaan Geneveen nimeämänsä luettelon suomalaisesta kansalliskomiteasta, joka käsitti runsaat parikymmentä nimeä. Vaikka Lehtosen nimeämä kansalliskomitea ei tiettävästi koskaan täysilukuisena kokoontunut, sen perustaminen merkitsi Suomen kirkon kytkeytymistä maailman luterilaisten kirkkojen kirkkoperheeseen ja sen kansainväliseen avustusjärjestelmään.
Suomen kirkon ulkomaisen avustustyön syntyhistoriaa voi hyvällä syyllä luonnehtia sanoilla "kuin veteen piirretty viiva". Toisin sanoen sen täsmälliset rajapyykit eivät ole määriteltävissä. Niin kuin allekirjoittaneen yhdessä Mikko Malkavaaran ja Yrjö Höysniemen kanssa laatimasta historiikista Kansainvälisen vastuun oppivuodet ilmenee, Suomen kirkko joutui tosiasiallisesti kirkkojenvälisen avustustoiminnan piiriin jo paljon ennen Lundin kokousta.
Suomen kirkko pääsi osalliseksi kirkkojenvälisestä avusta jo talvisotamme päättyessä. Vastauksena arkkipiispa Kailan lännen kirkoille sodan aikana osoittamaan vetoomukseen, kirkko sai sodan päättyessä ottaa vastaan kirkkojenvälistä avustusta noin 13,2 miljoonan markan arvosta. Avustusta tuli erityisesti Ruotsin, USA:n ja Tanskan luterilaisilta kirkoilta sekä Sveitsin evankeliselta kirkkoliitolta.
Avustusdollareilla kahvia ja sokeria
Suomen osaksi tullut avustus sai kuitenkin laajimmat mittasuhteensa toista maailmansotaa seuranneina jälleenrakennusvuosina 1945-1952. Tällöin avustustyöstä huolehtivat erityisesti Amerikan luterilaiset kirkot, joiden mittavaa avustustyötä Euroopan hätään joutuneille kirkoille voisi aiheellisesti kutsua kirkolliseksi Marshall-avuksi.
Myös Suomen kirkon saaman avun valtauomaksi muodostui Amerikan luterilaisilta kirkoilta saatu jälleenrakennusapu, vaikka avustustyöhön osallistuivat näiden ohella mm. perinteisesti meille läheiset Ruotsin ja Tanskan kirkot. Amerikan luterilaisten kirkkojen apu käsitti jo rahana noin miljoona dollaria, minkä lisäksi sikäläisten kirkkojen avustusjärjestö toimitti runsaasti vaate-, ruoka tavara-, lääke- ym. apua. Avun määrää lisäsi vastaanottajien kekseliäs liiketoiminta eli avustusdollarien vaihtaminen kahviin ja sokeriin, jonka ansiosta avun kokonaismäärä kasvoi jopa kolme ja puoli kertaiseksi.
Kirkkojenvälinen apu teki mahdolliseksi sen, että Suomen kirkko saattoi varsin nopeasti selvitä vaativasta jälleenrakennusohjelmastaan. Lukuisat Pohjois- ja Itä-Suomen kirkot ja monien Suomen kirkollisten järjestöjen ja laitosten toimitilat ovat vielä tänäkin päivänä elävinä muistomerk keinä kirkkojenvälisen avustustyön kantamasta hedelmästä.
Unkarin kansannousu käynnisti suomalaisten avustushalun
Kun Suomen kirkko oli saamansa avun turvin selviytynyt vaikeimmasta jälleenrakennusvaiheestaan, heräsi kysymys, eikö sen itsensä tulisi siirtyä apua antavien kirkkojen joukkoon. Tätä ajatusta tuki myös maan yleinen vaurastuminen 1950-luvulta lähtien.
Kansainvälinen avustustyö lähti kuitenkin aluksi liikkeelle varsin nihkeästi ja rajoittui ensin vain vuosittain kerättyihin pariin viralliseen kolehtiin, joiden tuotto oli muutamia kymmeniä tuhansia nykymarkkoja.
Poikkeuksen muodosti vain 1956 Unkarin kansannousun herättämä avustusinnostus. Veljeskansan kokema murhenäytelmä sai suomalaisen kristikansan lämpenemään avustustyölle siinä määrin, että tuomiosunnuntaina 1956 kerätyn kolehdin tuotto muodostui noin kahdeksankertaiseksi kaikkiin aikaisempiin kolehteihin verrattuna.
Lisää pontta Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksesta Helsingissä
Voimakkaan sysäyksen kirkon kansainväliselle avustustoiminnalle antoi Helsingissä 1963 järjes tetty Luterilaisen maailmanliiton neljäs yleiskokous, joka avasi monien suomalaisten silmät ymmärtämään kirkkojenvälisen toiminnan merkityksen. Toihan kokous maahan yhdellä kertaa lähes 4.000 ulkomaista vierasta ja runsaan joukon virallisia edustajia yli 90:stä kirkosta.
Helsingin yleiskokouksen synnyttämä myönteinen ilmapiiri kirkkojenvälistä toimintaa kohtaan johtikin sekä suomalaisen kansalliskomitean että kirkon kansainvälisen avustustoiminnan uudelleen järjestämiseen Se ei kuitenkaan käynyt täysin kivuttomasti. Nykymuotoisen Kirkon Ulkomaanavun syntyä 1960-luvulla voisi sattuvimmin kuvata vanhan uskontunnustuksen sanoilla "syntynyt, ei luotu". Kirkon Ulkomaanapuakaan ei koskaan virallisesti perustettu eli luotu. Voimakas havahtu minen kirkon ykseyden tajuamiseen sekä siihen, että kristillisen rakkaudentoiminnan tuli ulottua myös yli kansallisten ja rodullisten rajojen johti sen sijaan Kirkon Ulkomaanavun spontaaniin syntymiseen, jota kukaan ei halunnut viime kädessä vastustaa.
Apua kolmanteen maailmaan myös budjettivaroista
Tämän heränneen vastuuntunnon seurauksena laajennettu piispainkokous vuonna 1964 päätyi mm. siihen lopputulokseen, että osa uudelleen järjestetyn Yhteisvastuukeräyksen tuotosta tulisi siitä lähtien käyttää "hädänalaisen maailman ja vaikeuksissa elävien toisten kirkkojen auttamiseen".
Tälle muutokselle loi henkistä maaperää niin muistot Suomen kirkon itsensä saamasta avusta kuin maan vaurastuminen ja 1960-luvun yleinen ilmapiiri, joka kiinnitti eri muodoissaan huomiota kehitysmaiden hätään ja kolmannen maailman ongelmiin. Kun seurakunnat saivat sittemmin 1960- luvun lopulla oikeuden myöntää myös budjettivaroistaan avustuksia kansainväliseen avustustyöhön, yleiset edellytykset Kirkon Ulkomaanavun toiminnan mittavallekin kasvulle oli luotu.
Voimakasta kasvua
Kirkon Ulkomaanavun avustusten määrät rajoittuivat vielä 1960-luvun puolivälissä vuosittain muutamiin satoihin tuhansiin, mutta kasvoivat jo saman vuosikymmenen lopulla huomattavasti yli miljoonan. Ulkomaanavun voimakkaimman kasvun vuodet sijoittuivat kuitenkin vasta 1970-ja 1980- luvuille. Kun Ulkomaanavun keräystuotto oli 1971 1,6 miljoonaa markkaa, se oli 1981 jo 12,2 miljoonaa ja 1991 peräti 67,9 miljoonaa. Tämä merkitsi sitä, että keräystuotto oli kasvanut kahden vuosikymmenen aikana 42-kertaiseksi ja tuoton määrä oli lisääntynyt vuosittain keskimäärin 30 %.
Kirkon Ulkomaanavun keskeisiksi tulolähteiksi ovat muodostuneet Yhteisvastuukeräyksen tuotto (n. 30 %), yksityiset lahjoitukset (n. 10-20 %), seurakuntien talousarvioissaan myöntämät lahjoitukset (n. 10-20 %) kirkkokolehdit (n. 9 %), ulkoministeriön kehitysapuvaroista myöntämät avustukset (n. 10-20 %) ja erityisaktioiden tuotot (n. 9 %).
Kirkon Ulkomaanavun jakamista avustuksista keskimäärin puolet (48 %) on käytetty kehitysmaiden, erityisesti Afrikan maiden auttamiseen. Toisen keskeisen avustuskohteen on muodostanut katastrofi- ja pakolaisapu, joka on käsittänyt noin kolmanneksen avustusten kokonaismäärästä. Kolmannen suuren avustusryhmän on muodostanut kirkkojenvälinen apu, jonka osuus on varsinkin 1980-luvun lopulta lähtien Namibian sekä Baltian ja Inkerin kirkkojen laajamittaisen avustustyön vuoksi kasvanut varsin tuntuvasti.
Oman mielenkiitoisen lukunsa Kirkon Ulkomaanavun avustustoiminnassa on muodostanut Itä- Euroopan kirkkoihin suuntautunut avustustyö. Tätä avustustoimintaa ja sen eri muotoja on käsitelty omana lukunaan nyt ilmestyvässä historiikissa.
Vaikka yleinen talouslama on 1990-luvun alkuvuosina heijastunut varsin selvästi myös Ulkomaanavun keräystuloksiin, Kirkon Ulkomaanapu voi epäilyksittä viettää 50-vuotisjuhlavuottaan saavutuksiinsa varsin tyytyväisenä.