Kristillinen oikeisto
| Osa artikkelisarjaa |
| Konservatismi |
|---|
 |
Kristillinen oikeisto on konservatiivinen poliittinen koalitio Yhdysvalloissa. Se on noussut merkittävään asemaan 1970-luvun lopulta lähtien ja saanut monet aiemmin poliittisesti syrjäytyneet kristilliset konservatiivit osallistumaan poliittiseen päätöksentekoon.[1]
Kristillinen oikeisto syntyi 1960-luvulla, kun konservatiiviset kristityt olivat huolissaan perinteisen moraalin rappiosta sekä korkeimman oikeuden päätöksistä, jotka kielsivät koulurukoukset ja laillistivat abortin. Monet konservatiiviset protestantit ja katoliset hakivat poliittista vaikutusvaltaa keinona palauttaa kristilliset arvot maahan.[1]
Moraalinen enemmistö nousi kristillisen oikeiston merkittävämmäksi järjestöksi pian Jerry Falwellin perustettua sen vuonna 1979. Organisaatio suuntautui republikaanien kannattajiin ja mobilisoi äänestäjiä valitsemaan poliitikkoja, jotka puolustaisivat heidän arvojaan: rukousten ja kreationismin tukemista sekä abortin, pornografian ja muiden perhettä uhkaaviksi koettujen asioiden vastustamista.[1]
Vaikka Moraalinen enemmistö heikkeni 1980-luvun lopulla, kristillinen oikeisto on jatkanut aktiivista toimintaa samaa sukupuolta olevien avioliittoja ja aborttia vastaan.[1]
Kristillinen oikeisto koostuu uusevankelisista, separatistisista fundamentalisteista, katolisista konservatiiveista sekä mormoneista.[2]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kristillisen oikeiston opin juuret ovat puritanismissa, 1800-luvun evankelisessa konsensuksessa ja 1900-luvun fundamentalistisessa liikkeessä. Fundamentalistinen liike on muokannut poliittisen toiminnan muotoja ja teemoja. Kristillinen oikeisto syntyi välittömästi 1960- ja 1970-lukujen poliittisen, kulttuurillisen ja moraalisen murroksen seurauksena. Tuolloin amerikkalaisessa arvomaailmassa olivat vaikutusvaltansa huipulla juuri ne evankeliset, jotka unelmoivat maailman käännyttämisestä omana elinaikanaan.[3]
Kristillisen oikeiston rationaalinen sanoma vetosi amerikkalaisiin ja Yhdysvaltalainen poliittinen kenttä erkaantui New Deal-ohjelmasta lähtien vallinneesta keskustavasemmistolaisesta konsensuksesta. Kristillinen oikeisto osallistui toimintansa ensi vuosikymmeninä yhteiskunnallisen keskustelun suunnan määrittämiseen. Järjestäytyesssään fundamentalis-evankelisesta liikkeestä tuli uusoikeiston suurin ja merkittävin osa.[4]
1964–1980
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kristillisestä oikeistosta tuli järjestäytyessään uusoikeiston suurin ja poliittisesti aktiivisin valtakeskittymä. Kaikkien kirkkokuntien konservatiivset seurakuntalaiset alkoivat spontaanisti perustaa toisistaan irrallisia paikallistason pienryhmiä, jotka kävivät aggressiiviseen taistoon ajan henkeä ja sen levittäjiä vastaan. Ensimmäisessä vaiheessaan kristillinen vastarinta keskittyi vastustamaan feminismiä, aborttia ja vapaata seksiä, puolustamaan kristillistä itseilmaisua ja kasvatusta sekä vahvistamaan antikommunismia. Valtakunnallisesti toiminta organisoitui myöhemmin.[2]
Kristillinen uusoikeisto toimi erityisesti aborttia ja seksivalistusta vastaan. Lisäksi useat evankeliset järjestöt kampanjoivat elokuvien ja televisio-ohjelmien sisällön puhdistamiseksi. Monet järjestöt arvostelivat homoseksuaalisuutta sekä puolustivat kristillisiä kouluja, collegeita ja yliopistoja.[5]
Christian Legal Defence and Education Fund, National Christian Action Coalition ja Citizens for Excellence in Education tavoittelivat lakeja, jotka olisivat poistaneet liittovaltion viranomaisilta oikeuden puuttua kristillisten oppilaitosten verovapauteen ja opetuksen sisältöön. Coalition for the First Amendment ja Coalition for Religious Freedom kampanjoivat koulujen aamunavausten ja vapaaehtoisten rukoushetkien palauttamiseksi. Home School Legal Defence Association taisteli kristillisen kotiopetusliikkeen puolesta. Traditional Values Coalition, American Family Association ja Morality in Media organisoivat boikotteja televisio- ja elokuvayhtiöitä vastaan, jotka tuottivat homoseksuaalisuutta, vapaata seksiä ja muuta moraalittomuutta mainostavaa ohjelmistoa.[5]
Evankeliset ja separatistit toimivat jaktuvasti myös kommunismia vastaan. Tätä jatkoivat Carl McIntire, Fred Schwarz, Billy James Hargis, Eagle Forum sekä monet evankeliset naisjärjestöt. Liikehdintään osallistuivat myös monet epäpoliittiset separatistipastorit.[5]
Moraalinen enemmistö ja liittyminen republikaanisen puolueen yhteyteen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1970-luvun lopulla evankelisen liikkeen johtajat kokosivat oma-aloitteisesti poliittista voimaa. Vuoden 1975 jälkeen perustettiin evankelisia ja uusoikeistoa yhdistävät Christian Freedom Foundation ja Intercessors for America, helluntailaisia rekrytoiva Christian Voice, yhteistyöverkostoja eri kirkkokuntien välille luova Religious Roundtable ja lopulta merkittävin eli Moraalinen enemmistö.[6]
Moraalisen enemmistön juuret olivat fundamentalistilikkeessä. Televisiopastori Jerry Falwellin päätös siirtyä päivänpolitiikkaan ilmensi fundamentalismin uutta poliittisuutta. Moraalisessa enemmistössä oli suuri määrä Eteläisen baptistikonvention pappeja, jotka olivat pitäytyneet aikaisemmin tiukasti erossa politiikasta. Eteläisen baptistikonvention uusi johto piti tuolloin välttämätöntä hakea muutosta maan tilanteeseen.[7]
Demokraattipuolue ei ollut kiinnostunut toiminnasta fundamentalistipastoreiden suuntaan eikä eteläiseen baptistikonventioon kuulunut presidentti Jimmy Carter hyväksynyt kristillisen oikeiston perusajatuksia. Moraalinen enemmistö etsi poliittista tukea republikaanisesta puolueesta. Jerry Falwell ja Tim LaHaye pitivät tätä suorastaan välttämättömänä, sillä he olivat vakuuttuneita siitä, että Carter edusti epä- ja antikristillistä politikkaa. Vuoden 1980 presidentinvaaleihin Moraalinen enemmistö organisoitui republikaanisena järjestönä.[7]
Politiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kristillisen oikeiston poliittiset teemat muodostuivat fundamentalistisen liikkeen toimesta ja järjestöllinen pohja oli maailmansotien välisessä oikeistossa, separatismissa ja näistä irroittautuneessa uusevankelisuudessa.[3]
Kristillinen oikeisto poikkesi vanhasta oikeistosta hylkäämällä militantin tyylin ja omaksuen maltillisen, rationaalisesti perustellun ohjelman.[3]
Donald Trumpia tuki presidentinvaaleissa vuosina 2016–2024 noin 80 prosenttia evankelikaalisista äänestäjistä.[8]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Ruotsila, Markku: Yhdysvaltain kristillinen oikeisto. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-065-7
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Religious Right – Timeline Movement The Association of Religion Data Archives. Viitattu 29.5.2025. (englanniksi)
- ↑ a b Ruotsila 2008, s. 102
- ↑ a b c Ruotsila 2008, s. 90.
- ↑ Ruotsila 2008, s. 91.
- ↑ a b c Ruotsila 2008, s. 109.
- ↑ Ruotsila 2008, s. 111.
- ↑ a b Ruotsila 2008, s. 112.
- ↑ Mykkänen, Pekka: Voisiko J. D. Vance ja Erika Kirk -parivaljakko rynniä Valkoiseen taloon 2028? Helsingin Sanomat. 24.9.2025. Viitattu 29.5.2025.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pye, Minna & Heilala, Emilia: Yhdysvaltain kristillinen oikeisto luottaa Trumpin tukeen ja haluaa naiset kotiin. Yle uutiset 22.9.2025.