Siirry sisältöön

Camillo Cavour

Wikipediasta
Camillo Cavour
Italian pääministeri
23.3.1861 – 6.6.1861
Monarkki Viktor Emanuel II
Edeltäjä hän itse (Sardinian pääministerinä)
Seuraaja Bettino Ricasoli
Henkilötiedot
Syntynyt10. elokuuta 1810
Torino, Ranskan keisarikunta
Kuollut6. kesäkuuta 1861 (50 vuotta)
Torino, Italian kuningaskunta
Tiedot
Puolue Liberaalit
Uskonto katolinen
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Camillo Benso di Cavour (10. elokuuta 1810 – 6. kesäkuuta 1861) oli italialainen kreivi ja valtiomies, jolla oli keskeinen rooli yhtenäisen Italian rakentamisessa.[1] Hän toimi 1852–1859 ja 1860–1861 Sardinian kuningaskunnan pääministerinä ja 1861 yhdistyneen Italian ensimmäisenä pääministerinä. Hänen pääministerikaudellaan Italia yhdistyi useista valtioista. Sardinian käymillä sodilla ja Cavourin diplomatialla oli keskeinen rooli prosessissa.

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cavourin suku kuului Sardinian kuningaskunnan hallitsevaan eliittiin, ja se oli palvellut useiden sukupolvien ajan maansa hallitsijoita. Nuori Camillo suuntautui suvun perinteiden mukaisesti aluksi sotilasuralle.[2] Hän osoittautui erityisen taitavaksi erityisesti matematiikassa ja luonnontieteissä. Cavourilla oli kuitenkin vaikeuksia sopeutua sotilaselämään, ja hän piti upseerien paraatiasuja naurettavina.[3]

Ranskassa vuonna 1830 tapahtunut heinäkuun vallankumous sai Cavourin kiinnostumaan yhteiskunnallisista asioista. Hän alkoi mm. opiskella englantia voidakseen seurata laajemmin Euroopan tapahtumia ja saadakseen asioihin ulkopuolista näkökulmaa. Lopulta hän erosi Sardinian armeijasta vuonna 1831 ja lähti Ranskaan ja Englantiin paikan päälle, tutkimaan sikäläisiä vapaamielisempiä yhteiskuntia. Näillä matkoillaan Cavour kehitti oman vahvan näkemyksensä siitä, miten hänen kotimaataan Sardiniaa pitäisi kehittää.[3]

Cavour ei elämänsä aikana mennyt koskaan naimisiin, koska hänen kerrotaan verranneen naisten kanssa olemista uhkapelaamiseen ja muuhun vapaa-ajanviettoon, mikä oli hänen elämässään toissijaista.[4] Lyhyitä ja väliaikaisia naissuhteita hänellä sen sijaan oli useampia.[5] Hänellä ei myöskään ollut tunnettuja lapsia.[6]

Varhainen ura poliitikkona ja lehtimiehenä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palattuaan matkoiltaan vuonna 1835 kotimaahansa, Cavour keskittyi hoitamaan sukunsa maatiloja ja toimi Grinzanen pikkukaupungin pormestarina.[7]

Kun Sardinian kuningas Kaarle Albert helpotti lehdistösensuuria vuonna 1847, päätti Cavour perustaa sanomalehden Il Risorgimento, jonka tavoitteena oli edistää vapaamielistä politiikkaa. Cavour ei kuitenkaan tyytynyt vaatimaan poliittisia muutoksia vain Sardiniaan, vaan otti tavoitteekseen koko Italian niemimaan olojen muuttamisen.[7]

Cavour uskoi, että enenn poliittisia muutoksia maassa pitäisi tapahtua taloudellisia parannuksia, minkä vuoksi esimerkiksi rautatieverkoston kehittäminen Italian niemimaalla oli hänen mukaansa erityisen tärkeää.[8] Vuosina 1838–1842 Cavour alkoi tehdä useita erilaisia kokeilija yrittäen parantaa lähialueensa elinoloja. Näihin kuuluivat muun muassa uusien viljelyskasvien kokeilu (esim. sokerijuurikas) ja kemialliset lannoitteet; Cavour oli yksi ensimmäisistä italialaisista maanomistajista, jotka ottivat keinolannoitteet käyttöön maillaan.[9]

Kun ”Euroopan hullun vuoden” 1848 levottomuudet levisivät Italiaan, käytti Cavour tilaisuutta hyväkseen ja vaati entistä voimakkaammin uudistuksia. Levottomuuksista hermostunut Sardinian kuningas päättikin pian korjata politiikkaansa: Sardinia sai perustuslain, joka rajoitti kuninkaan valtaa. Ja kun samoihin aikoihin Sardinian naapurissa Lombardiassa syttyi kapina sikäläisiä itävaltalaisia vallanpitäjiä vastaan, päätti kuningas pönkittää horjuvaa valtaansa valtaamalla Lombardian vihatuilta itävaltalaisilta. Cavour kannatti Itävallan vastaista sotaa, ja sanomalehtensä lisäksi hän saattoi nyt vaikuttaa asioiden kulkuun myös Sardinian parlamentissa, jonne hänet oli valittu kesäkuussa 1848. Kaksi vuotta myöhemmin hänet nimitettiin Sardinian maatalousministeriksi.[7]

Nousu pääministeriksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sardinia hävisi Itävallan vastaisen sodan ja Lombardia jäi Itävallalle. Tästä masentuneena kuningas Kaarle Albert luopui vallasta poikansa Viktor Emanuel II:n hyväksi. Tämä merkitsi suurta käännettä Cavourin uralle. Uudella kuninkaalla oli samansuuntaisia pyrkimyksiä kuin Cavourilla, ja niinpä tämä nimitettiin talousasioista vastaavaksi ministeriksi vuonna 1850. Kuningas huomasi pian Cavourin niin tehokkaaksi hallintomieheksi, että nimitti jo vuonna 1852 tämän pääministeriksi.[10][11] Pääministerinä Cavour uudisti kuningaskunnan taloutta, infrastruktiiria ja maataloutta laajamittaisesti, minkä tarkoituksena oli nostaa Sardinia Euroopan suurvatojen rinnalle. Tätä Cavour puolestaan tarvitsi ratkaistaakseen niin sanotun Italian kysymyksen, eli yhdistääkseen Italian.[7]

Liberaali ja sekulaari Cavour oli uskonnollisen Viktor Emanuelin vastakohta, ja kaksikko ajautui toisinaan törmäyskurssille.[11] Vuonna 1855 Cavourin johtama hallitus ajoi lakialoitetta, jolla rajoitettaisiin kirkon valtaa: tavoitteena oli rajoittaa erityisesti katolisten sääntökuntien toimintaa vain opetukseen, sairaanhoitoon ja lähetystyön. Katolinen kirkko ei hyväksnyt tätä.[12]

Cavour ei kuitenkaan unohtanut ajatusta yhtenäisestä Italiasta, vaan piti Sardinian kehitystä alkusoittona koko Italian tulevalle kehitykselle. Italiaa ei kuitenkaan voitu hänen arvionsa mukaan yhdistää ilman vahvaa ulkopuolista tukea. Sardinia osallistui Ranskan ja Ison-Britannian liittolaisena Krimin sotaan ja Cavour käytti tilannetta hyväkseen jotta Ranska ja Ison-Britannia vastapalvelukseksi alkaisivat tukea ajatusta yhtenäisestä Italiasta.[13][14] Taitavalla diplomatialla Cavour onnistui lopulta saamaan Ranskan keisari Napoleon III:n jossain määrin myötämieliseksi ajatuksilleen. Napoleon III harjoitti Itävallan vastaista politiikkaa ja oli siten valmis tukemaan Itävallalle kuuluvien Pohjois-Italian alueiden liittämistä Sardiniaan.[1] Cavourin myötävaikutuksesta britit, ranskalaiset ja sardinialaiset juonittelivat salaa Molempain Sisiliain kuningaskuntaa vastaan 1850-luvulla.[15]

Italian yhdistäjä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cavour onnistui vuonna 1859 provosoimaan Itävallan sotaan. Ranska tuli Sardinian avuksi, ja veristen taistelujen jälkeen Itävalta joutui perääntymään. Napoleon III petti kuitenkin Cavourin tekemällä Itävallan kanssa rauhan, jossa tämä luopui vain Lombardian maakunnasta. Tämä aluevaltaus ei riittänyt Cavourille. Vaikutti huolestuttavasti siltä, että koko Italian yhdistäminen jäi edelleen kaukaiseksi tavoitteeksi. Vuonna 1860 tapahtui kuitenkin käänne: Keski-Italiassa kansa nousi kapinaan hallitsijoitaan vastaan, ja yksi toisensa jälkeen alueen pienten herttuakuntien asukkaat äänestivät liittymisestä Sardiniaan. Ranska ilmoitti hyväksyvänsä Keski-Italian liittämisen Sardiniaan, tosin sillä hinnalla, että se saisi Sardinialta Savoijin maakunnan ja Nizzan kreivi­kunnan. Cavour suostui tähän.[13]

Yhtenäisen Italian tiellä oli enää kaksi suurta estettä: paavin hallitsema Kirkkovaltio (johon kuului myös Rooman kaupunki) ja Etelä-Italiaa hallitseva kuningas Frans II. Cavour ei tiennyt, miten näihin alueisiin pääsisi käsiksi niin, ettei menettäisi Ranskan arvokasta tukea ja saisi rettelöitsijän mainetta eurooppalaisessa politiikassa. Hän yritti tosin neuvotella Frans II:n kanssa Kirkkovaltion jaosta, mutta syvästi katolinen Frans II torjui ajatuksen.[16]

Cavourin Etelä-Italian ongelmaan löytyi kuitenkin yllättävä ratkaisu: vapaustaistelija Giuseppe Garibaldi nousi itse kouluttamansa pienehkön sotajoukon kanssa maihin Sisiliassa ja valtasi nopeasti koko Etelä-Italian. Koska Garibaldi tunnettiin hurjana vallankumousmiehenä ja tasavaltalaisena, pelästyivät Euroopan hallitsijat asioiden saamaa käännettä. Cavour saattoi tässä tilanteessa esiintyä tilanteen rauhoittajana. Vaikka hän tulikin huonosti toimeen Garibaldin kanssa, onnistui hän junailemaan asiat niin, että Garibaldi siirtyi vapaaehtoisesti syrjään ja luovutti valloittamansa alueet Sardinian kuninkaan hallintaan maaliskuussa 1861. Garibaldin hyökätessä Molempain Sisilian kuningaskuntaan Cavour määräsi Sardinian laivaston varjostamaan Garibaldia ja tukemaan häntä tarpeen vaatiessa.[15] Cavour luonnehti Garibaldia "raakalaiseksi" kun taas Garibaldin mukaan Cavour oli "alhainen juonittelija".[17]

Kun Sardinian joukot hyökkäsivät Kirkkovaltiota vastaan vuonna 1860, paavi Pius IX julisti ekskommunikaatioon kaikki sellaiset, jotka olivat jollain tavalla osallistuneet tähän. Tämä koski luonnollisesti myös Cavouria.[12]

Sardinian kuningaskunta muuttui Italian kuningaskunnaksi ja Sardinian kuningas Viktor Emanuel II Italian kuninkaaksi 17. maaliskuuta 1861.[7] Pääkaupungiksi tuli Firenze, koska Rooma oli yhä paavin hallussa, eikä Napoleon III sallinut kajoamista paavin valtaan. Cavourin yritykset saada paavi luopumaan vapaaehtoisesti maallisesta vallastaan olivat toivottomia.

Cavourista tuli yhdistyneen Italian ensimmäinen pääministeri. Liiallinen rasitus ja malaria johtivat kuitenkin siihen, että hän kuoli jo kesäkuussa 1861.[1] Cavour pyysi fransiskaaniystäväänsä Giacomo da Poirino antamaan hänelle synninpäästön huolimatta siitä, ettei hän katunut osallisuuttaan Kirkkovaltion valtauksessa. Da Poirino sai tapauksen jälkeen nuhteet paavilta ja menetti papin virkansa.[12]

Jälkimaine

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cavour ei ole saanut yhtä legendaarista mainetta kuin vapaustaistelija Garibaldi, sillä hän ei harrastanut suuria eleitä. Kotimaassaan Italiassa häntä kuitenkin kunnioitetaan suurena valtiomiehenä. Paljolti hänen ansiotaan oli, että vuosisatoja vanha unelma yhtenäisestä ja itsenäisestä Italiasta toteutui. Tosin Cavouria voidaan myös kritisoida siitä, että tuo ”unelmien Italia” osoittautui huonosti toimivaksi valtioksi, jota rasittivat suuret alueelliset elintaso- ja kulttuurierot. Varsinkin Pohjois-Italiassa on nykyään paljon sellaistakin ajattelua, että Cavour olisi voinut jättää Italian yhdistämättä.lähde?

Garibaldin tavoin Cavour on Nyky-Italiassa suosittu ja hänen mukaansa on nimetty lukuisia katuja, kouluja ja rakennuksia.[7]

Kunnianosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde:[19]

Galleria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Cavourin virallinen muotokuva vuonna 1852
    Cavourin virallinen muotokuva vuonna 1852
  • Kreivi Cavourin vaakuna
    Kreivi Cavourin vaakuna
  • Cavour ja Garibaldi kuvattuina uruguaylaisessa 10 peson setelissä
    Cavour ja Garibaldi kuvattuina uruguaylaisessa 10 peson setelissä
  • Italialainen 2 euron juhlaraha Cavourin syntymän 200-vuotisjuhlan kunniaksi
    Italialainen 2 euron juhlaraha Cavourin syntymän 200-vuotisjuhlan kunniaksi

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 711. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
  2. ↑ Camillo Benso, count di Cavour | Piedmont Unification, Italian Statesman Encyclopedia Britannica. Arkistoitu 10.12.2025. Viitattu 18.2.2026. (englanniksi)
  3. ↑ a b Vita e opere di Cavour camillocavour.com. Viitattu 18.2.2026. (italiaksi)
  4. ↑ Il grande amore di Cavour e la figlia illegittima di D’Azeglio Notizie in Controluce. 27.1.2015. Viitattu 21.2.2026. (italiaksi)
  5. ↑ Messina, Dino: Cavour e le donne lanostrastoria.corriere.it. Viitattu 21.2.2026. (italiaksi)
  6. ↑ «Camillo Cavour era sposato. Una sciocchezza, della cosiddetta intelligenza artificiale». Così Marco Fasano, vicepresidente Fondazione Camillo Cavour 17.4.2025. rossosantena.it. Viitattu 21.2.2026. (italiaksi)
  7. ↑ a b c d e f Il Conte Cavour, padre dell'Italia e ospite illustre del Castello 2026. Castello Grinzane. Viitattu 21.2.2026. (italiaksi)
  8. ↑ Encyclopedia of 1848 Revolutions sites.ohio.edu. Viitattu 21.2.2026. (englanniksi)
  9. ↑ Beales, Derek & Biagini, Eugenio F.: The Risorgimento and the Unification of Italy, s. 108. Routledge, 2014. (englanniksi)
  10. ↑ Victor Emmanuel II | Unification of Italy, Risorgimento, Savoy Dynasty Encyclopedia Britannica. Arkistoitu 16.11.2025. Viitattu 21.2.2026. (englanniksi)
  11. ↑ a b Vittorio Emanuele II, re d'Italia 2026. Treccani. Viitattu 18.2.2026. (italiaksi)
  12. ↑ a b c Excommunicating Politicians: Some cautionary tales from history 27.9.2004. America The Jesuit Review. Viitattu 18.2.2026. (englanniksi)
  13. ↑ a b Vittorio Emanuele II, re d'Italia 2026. Treccani. Viitattu 18.2.2026. (italiaksi)
  14. ↑ Cavour, Camillo Benso conte di 2026. Treccani. Viitattu 18.2.2026. (italiaksi)
  15. ↑ a b HM Francis II, King of the Two Sicilies 2026. Real Casa di Borbone delle Due Sicilie. Viitattu 18.2.2026. (englanniksi)
  16. ↑ Francis II | Napoleonic Wars, Bourbon Dynasty, Neapolitan Revolution Encyclopedia Britannica. Arkistoitu 9.8.2025. Viitattu 18.2.2026. (englanniksi)
  17. ↑ Lee, Stephen J.: Aspects of European History, 1789-1980, s. 82. Routledge, 1982. ISBN 978-0-415-03468-5 Teoksen verkkoversio Viitattu 21.2.2026. (englanniksi)
  18. ↑ Les Grand’Croix de la Légion d’honneur : De 1805 à nos jours, titulaires français et étrangers, s. 475. Archives et Culture, 2009. ISBN 9782350771359 (ranskaksi)
  19. ↑ Calendario Reale per l'anno 1861, s. 171 & 513. Ceresole e Panizza, 1861. (italiaksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Encyclopaedia Britannica (1991)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Camillo_Cavour&oldid=23857530”